Hollandialainen kiimapirupimppanella

Niin se kevät vihdoin tuli ja ruoho kasvaa! Päästään poikien kanssa aina iltapäiväksi syömään vihreää, tuoretta ruohoa. NAM!! Olin tuossa hieman sairaanakin, kun sain taas rokotteesta vahvan reaktion. Kuume kipusi yli 40 asteen ja rintalihas oli suuri, kova ja kuuma. Onneksi mamman ystävä ei pistänyt rokotetta kaulaan, silloin olisi syöminen ollut taas haasteellista. Sain kipulääkettäkin jotta olo helpottaisi, aika tukalaa nimittäin oli hetkittäin. Nyt olen taas kunnossa ja mamma ja ystävänsä eläinlääkäri selvittävät Saksaa ja Hollantia myöden miksi aina reagoin niin vahvasti. Hollanninmamma lupasi omalla tahollaan selvittää asiaa ja ell on yhteydessä immunologeihin Saksassa. Epäilevät että olen joko apuaineelle allerginen tai sitten kroppani ei muodosta vasta-aineita toivotulla tavalla, jolloin koko rokotushärveli olisi turhaa. Katsotaan mitä selviää.

Ollaan hissukseen jatkettu urheilemista. Ihan rauhassa kun oli tuota kuumetta niin kovin. Virtaa riittää kuin pienessä ydinvoimalassa ja kiimakin tuli. Taas. Entistä vahvempana. Syön mamman ostamia yrttejä jotta kiimat rauhoittuisi mutta mamman mielestä olen vain pahempi. Toissapäivänä ilmeni uusi "oire" kun ratsastettiin kevyesti kentällä. Rupesin nimittäin pukttelemaan ja luimistelemaan pohkeelle. Mamma ihmetteli ensin olenko taas kipeä jostain, mutta reagoin niin selvästi pohkeelle ja liikuin muuten hyvin joten pistettiin kiman piikkiin. Eilen kun oltiin rauhallisella maastolenkillä oli samanlaista havaittavissa, väännettiin mamman kanssa vaikka kuinka kauan että menenkö vaiko enkö, peruutettiin varmaan vähintään kilsa koska eteenpäin ei voinut mennä. Mamma tuon väännön lopulta voitti ja loppureissu sujuikin ihan hyvin. Mamma myös teki minulle oman kiimatarhan, joten vietän päivät erillään Wilcosta. Hän kun rupesi taas astumaan minua...

Mammalle sanottiin taas että minut pitäisi astuttaa. Olen itsekin yrittänyt sitä sanoa mutta se ei tajua. Sanoo ettei se halua olla niin kauan ilman hevosta/ratsastamatta eikä varsa voisi edes kotona syntyä/kasvaa, siihen ei ole tilaa. Joten nyt harkitaan lääkärin ideaa, jolla saattaisimme saada kesän ajaksi kiimat pois. Meidän kun on poikien kanssa tarkoitus olla kesä laitumella ja mamma murehtii. Koska jos olen kiimassa kolmen viikon välein ja minut pitää erottaa laumasta niin en voi olla laitumella, eihän hevosta voi yksin pitää vuorokauden ympäri laitumella. Lepäämisestä ei silloin tule yhtään mitään. Joten toivokaamme että tuo idea toimii, muuten joudun kesäksi johonkin muualle, missä olen yöt sisällä. Mamma myös hieman pohtii miten jaksan urheilla ja reenata jos/kun olen yötkin ulkona mutta se jää nähtäväksi. Ainakin kokeillaan ja toivotaan parasta.

Valmennusta ja kiimavaivoja

Heisulivei vaan! Kamalan kiireistä ollut tämä elämäni, pahoittelut etten ole ehtinyt kirjoittaa. Niin paljon kaikenlaista on tapahtunut tai siis mielestäni on joten saattaapi olla että jotain unohtuu. Yritän listata pääpiirteet.

Käytiin mamman kanssa Håkan Wahlmanin valmennuksessa. Porhallettiin komeasti paikalle ensimmäisenä päivänä meidän tiimin ollessa valtavanlainen. Eli vähän niinkuin leffoissa.
Pääosassa: Suopohjan Puskien Musta Tähtönen Renza Riisiläisrinsessa fan Rheinhuysen.
Sivuosassa: Flunssan kourissa ratsastuksen taidosta haaveileva puskatantta mamma.
Avustajat: Migreeniä poteva Suski, varaäitini ja Wilcon äiti, mamman henkinen tuki ja terveydenhoitaja, lastausapu ja kahvirahasto.
Saskia, mamman ystävä ja tsemppari, meihin hevosiin erikoistunut eläinlääkäri ja kiropraktikko entisen kotimaani naapurimaasta Saksasta.
Mira, mamman läheinen ystävä ja naapurintäti, tsemppari ja henkinen tuki, eläinlääkärin avustaja, ratsastuksen opettaja ja monenmoisen hevoskokemuksen omaava ilopilleri.

Sitähän ehkä luulisi että noilla eväillä pärjää, ja luultavasti nuo antoivatkin ainoat eväät koska mamman ratsastustaidoilla me ei pärjätty. Valmennus meni kuitenkin ihan kivasti ja saatiin ohjeita jatkoon. Olin hyvinkin väsynyt ja mietin ihan vain pikku hetken traileriin menoa, pääsin nimittäin kotiin yöksi kun valmennus oli niin lähellä. Seuraavana päivänä mamman ystävä Anni oli mukana tukena, terveydenhoitajana, eläinlääkärinä, avustajana, groomina, lastausapuna, kahvirahastona, pizzavarastona, varaäitinä ja ilopillerinä. Yllätin itseni ja ihmiset ja tepstelin suoraan traileriin mutisematta ja vastustelematta. Mamma hihkui onnesta ja hyvä niin, valmennus ei mennyt ihan yhtä hyvin koska olin aika väsynyt ja jäykkä. Onneksi Håckus ymmärsi yskän ja otettiin ihan rauhallisia harjoituksia. Kotiinpäin kävelin taasen suoraan traikkuun ja kotona pääsin ulos heinäkasan ääreen.

Ai ne kiimavaivat. No, ainahan meikäläisellä on kiimat olleet näkyviä ja pissa lentelee, kolmen viikon välein ja ympäri vuoden. Tällä kertaa kun vierellä on viriili nuori ruuna niin on meno ollut ihan holtitonta. Mamma lähti ystäviensä kanssa viettämään kolmekymppisiään laivalle ja kun kissan silmä vältti ruvettiin Wilcon kanssa hiiriksi. Harrastettiin siis sitä itseään, kahtena päivänä putkeen ja monta kertaa päivässä. Mamma naureskeli vielä kun tuli kotiin mutta jutteli sitten eläinlääkärin ja avustajan kanssa ja he molemmat sanoivat ettei ole mitenkään hyvä asia että Wilcon kanssa vähän irstaillaan. On nimittäin aika iso tulehdusriski jos Wilco osuu, ja se selkäänhyppiminen ei sekään tee minun selälleni hyvää, ei varsinkaan kun sitä tapahtuu niin paljon. Mamma sitten kävi tänä aamuna hakemassa agrista lisää aitatarvikkeita vain todetakseen että kiima on tältä erää menossa ohi. Nyt on kuitenkin kamat valmiina joten kahden viikon päästä minut eristetään kiiman ajaksi omaan kiimatarhaan johon Wilco ei saa tulla mukaan. Höh.

Kovin ovat nuo kiimat tänä keväänä vahvistuneet ja mamma ja Suski myös pohtivat että taidan itsekin kärsiä niistä jonkun verran. Keskittymiskykyä ei ole lainkaan eikä syömisestäkään tahdo tulla mitään kun vain miehet on mielessä. Mamma on jo jonkun aikaa ollut sitä mieltä että osa stressaamisistani johtuu hormoneista ja onkin jo haastatellut tuota meidän eläinlääkäriä jospa hänellä olisi joku ratkaisu. Sterilisaatiota kun ei ainakaan tähän hätään mietitä koska olen niin nuori vielä ja mamma ehkä joskus vielä haluaisi olla mummu. Toisaalta, mitä nopeammin sen lapsen saisin sen parempi, jospa nuo kakaramaiset pöllöilyt jäisivät äitiyden myötä taakse. En oikein itsekään aina jaksaisi niitä. :) Mammaa vain jänskättää mitä sen varsan kanssa sitten tekisi, kun mahdollisuutta kahden hevosen pitämiseen ei ole. Tiedä häntä.

Kevättä rinnassa

Niin se kevät tulla tupsahti, lumet suli ja kenttäkin, joskin se oli aika märkä vielä. Repen kanssa lenkkeiltiin urheasti ja usein, minulla onkin nyt ihan ok kunto. Muutaman kerran olen jo maastossakin malttanut hieman rentoutua ja laskea päätäni alas. Miltei joka kerta keksin kuitenkin jonkun tosi pelottavan paikan/asian kun maastoillaan joten mamma on tarkkana. Rentona, mutta tarkkana. Se kun ei selkänsä takia suostu lentämään kyydistäni. Sitten tulikin jo takatalvi ja maa on taas jäässä. Päivisin sulaa ja öisin pakastaa. Mamma ruuvasi Suskin pois ottamat hokit takaisin jotta voidaan jatkaa urheilemista, meillä kun on se valmennus nurkan takana. Miten mahdetaan siitäkin suoriutua...

Suurin uutinen taitaa kuitenkin olla se että Wilco Vilpertti kotiutui koulusta! Minä, Rivo-Riitta, vaihdoin Reinomiehen entiseen karsinaan, joka sekin on ihan täysikokoinen, Vilpertti muutti omaan kämppäänsä ja Reinolle tehtiin upouusi, hieno karsina jossa nyt asustavat Emppu-pupun kanssa. Minulla meni tietenkin pasmat sekaisin tästä suuuuuuuresta muutoksesta, ja kiimakin iski yllättäen ja salakavalasti. Siitä tuo uusi nimeni Rivo-Riitta. Vilpertin viisarikin heräsi henkiin vaikka ruuna onkin ja myös suojeluvaisto, Reino ajetaan tasaisin väliajoin luotani pois jotta Wilco saisi minut kokonaan omakseen. Olen kyllä yrittänyt kertoa että oikeasti olen Rouva Pukkila, Risto Pukkilan eli Rinuksen tyttö, muttei tuo kuuntele. Tuhahtaa vain noille kaukorakkauksille.

Kuitenkin, olen siis ollut aika vitipää viimeiset päivät ja mamma taas uhkasi myydä minut, ja halvalla. Eilen mamma juoksutti minua kentällä, joka oli ihan hyvässä kunnossa, ja minä innostuin niin ettei jarruja ollut ollenkaan takapään ollessa hyyyvin kevyt. Osasyynä se että Wilco huusi kurkku suorana tallista ja minä vastasin... Mamman laittaessa sivuohjia kiinni olin niin pörhönä että ajattelin testata mitä tapahtuu jos nousen takakintuilleni ja vähän niinkuin pompin siinä. Nooh, hyvää siitä ei seurannut koska mamma pimahti ja piti kiukusta pihisten vihaisen saarnan siitä ettei aikuinen hevonen voi käyttäytyä tuolla lailla. Jotain kunnioitusta pitää kuulemma olla. Aikamme siinä väännettiin enkä millään suostunut seisomaan paikallani, mutta sitten totesin että rauha säilyy parhaiten jos vain tottelen. Erävoitto mammalle. Höh. Sitten juoksuttaminenkin sujui ihan hyvin ja maltoin kuunnellakin. Tallissa rauhoituin kokonaan kun huomasin että sekä Wilco että Repe olivat molemmat tallella. Tänään oltiinkin maastoretkellä joka sujui yhtä piruettia lukuunottamatta ihan hyvin. En siis olekaan myynnissä. Ainakaan tällä hetkellä. :-)

Tässä muutama kuva minusta ja Vilpertistä. Taitaa jossain Reinokin vilahtaa.

Aamutervehdys. Wilco, Repe ja minä.

Ystäviä.

Vilpertti ja Rivo-Riitta :)

Risteytys

Mitä saadaan kun risteytetään friisiläistamma ja shettisruuna?
- Ei mitään. Kertokaa se Renzallekin!

Näin totesi mamma viimeksi kun olin kiimassa. Kun ajattelin että Repe voisi vähän...auttaa. Mutta ei se auttanut, ja mamma hihitti. Yhteiselo Repen kanssa sujuu tästä huolimatta oikein hyvin. Ollaan paita ja peppu, peppu ja paita. Ei riidellä, ei tapella, eletään vain sulassa sovussa toisiamme hauskuuttaen. Lenkkeillään yhdessä suuuuressa tarhassa, välillä ihan vain käynnissä mutta miltei joka päivä lenkkeilyyn kuuluu myös hölkkää ja rivakkaa juoksemista. Mamma on tyytyväinen että liikun paljon, muuten tuo 15 kg heinää päivässä saattaisi tehdä minusta aika läskin... No, hieman pyylevä olen nytkin mutta mielummin niin kuin että vatsavaiva tulee takaisin. Ja olen hieman jopa hoikistunut kun olen päässyt maastoilemaan runsaasti. Mammaa vähän jänskättää miten mahdan suhtautua kun Wilco parin viikon päästä liittyy joukkoon, mutta rentoja ruunapoikia kun ovat niin luulen että pärjätään oikein hyvin.

Maastoillut olenkin useasti, Suski on käynyt kanssani lenkillä kun mamma on ollut töissä. Ei joka päivä tietenkään, mutta vähintään kerran joka työpätkän aikana. Tullaakin Suskin kanssa hyvin juttuun ja ollaan joka kerta kotiuduttu yhdessä. Suski on vähän samanlainen höpöttäjä kuin mamma. ;-) Kunto siis palautuu pikkuhiljaa ja hieman lihastakin on tullut sairasloman loputtua. Talvikarvaa irtoaa niin että siitä olisi jo yhden villatakin saanut tehtyä. Mamma ja kumisuka ovat kuin yhteen liimatut. Mahan alta ja etujalkojen välistäkin saa harjata ilman kiukuttelua. Tukkakin on tainnut hieman kasvaa, ja takajaloista ajeltut tupsutkin kasvavat, hitaasti kylläkin mutta sentään kasvavat.

Mamma kertoi ilmoittaneensa meidät taas Håkan Wahlmanin valmennukseen. Heikko hetki taisi olla, koska eihän me olla reenailtu ollenkaan 4 kuukauteen. Mamma kuitenkin ajatteli että mennään kuitenkin, ainakin saadaan opastusta ja hyviä vinkkejä jatkoon. Tällä kertaa valmennusviikonloppu on hieman lähempänä meitä joten päästään molemmat yöksi kotiin omiin koteihin nukkumaan.

En tainnut kertoa uusinta hyvää uutista?! Alunperinhän oli tarkoitus että ollaan Repen ja Wilcon tallissa vain maaliskuun loppuun asti, eli niin kauan kun Wilco on koulussa. Nyt kuitenkin kävi niin hyvä tuuri että Suski ja miehensä päättivät rakentaa kolmannen karsinan ja saadaankin jäädä Suopohjaan! Mamma on hyvin iloinen ja erittäin kiitollinen tästä, kun ollaan molemmat viihdytty niin hyvin. Mammakin on vihdoin tajunnut että taidan olla pienen ja rauhallisen tallin hevonen, mitä vähemmän hässäkkää ja mitä vähemmän porukkaa sen parempi. Hyvä näin! :-)

Loppukevennyksenä muutama suht tuore valokuva minusta talvimaisemissa.

Repen perään haikailen...

Mamma sanoo "puspus" ja minä pussaan! :-)

Tuulitukka

Hieman rehevä mutta ai niin kaunis!

Takaisin mamman lähellä

Ohhoh, taasen vierähti tovi. Juttelen kyllä mammalle joka päivä mutta se ei vaan saa aikaiseksi kirjoittaa. No, tässä tämänhetkiset kuulumiset.

Muutin siis takaisin Turun seudulle. Mummulaan kun on mammalla aika pitkä matka ja se rupesi jo olemaan aika väsynyt ikuiseen reissaamiseen. Turku-Helsinki-Turku-Vaasa-Turku-Helsinki... ja niin edelleen. Mamma hädin tuskin muisti mikä vaatekaappi on kun eli matkalaukkuelämää, eikä ruuanlaittotaitojakaan edes ylläpidetty. Kuitenkin mamma on iloinen että vei minut mummulaan, olen saanut viettää sairaslomani hyvässä hoidossa ja olenkin ilmeisen terve tyttö. SUURKIITOS mummu, musteri ja muffa! Kuitenkin, asustelen tällä hetkellä Wilco-ruunan kämpässä, Wilco kun lähti opettelemaan valjakkoajon saloja. Seuranani tallissa minulla on tomeran Emppu-pupun lisäksi aivan ihastuttava shetlanninponiruuna Repe. Repellä on ihan huikean paksu tukka, ja pituuttakin riittää. Tullaan Repen kanssa oikein hyvin juttuun, vähän paita-peppu-meiningillä, ja kävellään Wilcon äitin Suskin kanssa aina kolmistaan tarhaan ja takaisin. Päivät hengaillaan Repen kanssa suuressa tarhassa, popsien heinää ja mönkien lumen alta mitä milloinkin. Wilcon ja Repen koti on oikein rauhallinen paikka, myös sijainnin puolesta. Tallissa ei pyöri muita kuin omistajaperhe ja tietenkin mamma. Maastoja löytyy kilometrikaupalla ja valaistu kenttä, myös hankitreenipeltoa on ihan kulman takana. Ihanteellinen paikka minulle siis, ja olisikin muuten paratiisi, ellei leijonametsää lasketa... :-)

Olen nykyään hyyyyvin rauhallinen tyttö, siis tilanteissa joissa pitääkin olla rauhallinen. Mamma luuli ensin että minulla on kuumetta kun nuokuin huuli lerppuen käytävällä harjatessa. Pingumittauksen tulos oli kuitenkin ihan normaali 37,6 joten ei kuumetta. Aikansa mamma ihmetteli mikä minua vaivaa, kävi kaikki koivet läpi ja etsi ihmeellisyyksiä, laski hengitystiheyttä ja tarkisti pulssin, taisi tonkia paskaanikin. :-D Välillä mamma naurahti koska me oltiin ihan niin kuin poikaystäväni Rinus ja äitinsä eli anoppini; minä raukean rauhallisena nautiskelin hoidosta ja mamma epäili jotain vakavaa tautia. ;-D Mamma kuitenkin otti itseään niskasta kiinni, laittoi minulle suitset päähän ja mentiin kentälle, aikeissa juoksutus. Noooh... Sinne talliin se rauhallisuus sitten jäi, kentälle astuessani nousi häntä pystyyn ja mammalla oli täysi työ pysyä liinan toisessa päässä. Päätti parin onnistuneen kierroksen jälkeen lopettaa siihen ja päästi minut irti. Kuvitelkaa täysinäinen ilmapallo, jota ei ole solmittu kiinni. Päästäkää se ilmapallo irti... Samalla tavalla minulle kävi. Singahtelin paikasta toiseen häntä tötteröllä, hirrrveän kokoista ravia. Tovin juostuani mamma joutui jo puuttumaan peliin ja otti minut kiinni. Mentiin yhdessä kävelylle maaseudun rauhaan, ja minäkin rauhoituin.

Seuraavana päivänä olin ihan yhtä rauhallinen, Vellu tuli laittamaan minulle uudet kengät tilsakumeineen ja kengityksen aikanakin nuokuin ihanteellisesti paikallani. Mamma pyöritteli päätään ja taisi se kengityksen jälkeenkin mitata lämmön... Seuraavana päivänä ratsastettiin yhdessä, mamma minun selässä istuen (laiska). Käytiin pieni tutustumismaastokävely ja oltiin hetken kentällä, mamman mielestä minä tunnuin vie(tä)vän kivalta. Jarruja ei juurikaan näkynyt mutta rauhoituin hetken päästä ja maltoin edes vähän kuunnella. Tallissa nuokuin, taas. Mamma jo epäilee että Suski ja miehensä ovat asentaneet tallin tuloilmaputkeen jonkun feromonihaihduttimen, joka tekee sen että tallissa ollessani olen ihan lörppä. :-)

Tänään olikin hammaslääkärin aika, viime kerrasta kun on kulunut 5 kuukautta. Sama eläinlääkäri joka marraskuussa tutki vatsavaivani tuli raspaamaan, mamma kun on tykästynyt hänen rauhalliseen olemukseensa ja on tyytyväinen hänen työhönsä. Taitaa heillä olla yhteisiä tuttujakin joten ovat sitten kait puolituttuja, vai neljäsosatuttuja? Joka tapauksessa, talliin astuessaan lääkäri jäi paikalleen seisomaan, tuijotti minua ja suu loksahti auki. Hetken päästä hän kysyi mammalta hämmästellen: "Vau, onko tämä edes sama hevonen?" Hän oli iloisesti yllättynyt siitä miten hyvältä näytin, kiiltävä ja sileä karva, pilke silmäkulmassa, ja tukkakin oli kuulemma kasvanut. Ihasteli rauhallista olemustani ja mamman kertoessa minkälainen nykyisin olen hän oli hyvillään. Epäili minun olleen aikuisten oikeasti aika kipeä silloin syksyllä, ja sanoi mamman olleen fiksu kun toi tutkimuksiin ja pisti elämäni uusiksi, syytä kun tuohon vatsavaivaan ei tiedetä. Hampaat olivat aika hyvässä kunnossa ja lääkäri sanoi että ensi kertaan voi hyvinkin jättää 6 kuukautta, sen jälkeen pidennetään taas väliä jos ovat kunnossa.

Elämä täällä maalla maittaa, ja mammakin on ollut iloinen ja tyytyväinen. Jatkamme yhteiseloa "miltei-paratiisissa" :-) ja otetaan vastaan elämän tarjoamat hyvät hetket. Kevätkin tulossa ja silleen.

Muutama huono kuva minun ja Repen tapaamisesta.

Kukas sää oot?

Ollaan ystäviä jookos? Niin kuin ananas ja kookos.

Taas mennään, en tiedä mihin, mutta mä meen.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Niin se vuosi vaihtui täällä jänkhällä. Talvikin tuli ja ulkoilen nyt mustaan talvitakkiini pukeutuneena. Kovimmilla pakkasilla alla on vielä sininen yöpaitani. Kerrospukeutumista. :-) Mummun ja musterin kanssa on sujunut hyvin, muffaa vähän vierastan kun sillä on niin karvainen naama ja suuret kädet. Muffa kun ottaa meidät sisälle jos mummu on iltavuorossa. Yhtäkään yötä en kuitenkaan ole viettänyt taivasalla joten siinä mielessä muffakin on suoriutunut hyvin. Poonen ja Takun kanssa on välit selvät ja eletään sulassa sovussa. Vähän tylsiä ovat välillä nuo vanhukset, yritän saada heitä mukaan leikkimään, välillä siinä onnistuen. Viimeksi eilen meillä oli iltapäivärumba, vanha ja jäykkä Takukin innostui ihan takajaloillaan seisomaan, ja Poonesetäkin pukitteli ja teki tiikeriloikan tapaisia liikkeitä. Itse säntäsin häntä viidentenä jalkana pitkin maita ja mantuja, pukitellen ja hyppien kuin varsat. Mamma on ilmeisesti sitä mieltä että pitäisi jo hieman aikuistua, täytänhän toukokuussa jo 7 vuotta. Toisaalta, ainakin olen terve ja elämänilo on suurimmillaan.

Pari kertaa ollaan mamman kanssa urheiltu. Ihan rauhassa kylläkin, tai se oli tarkoitus. Pellolla on hyvä hankitreenikeli, ja mamma ilmeisesti ajatteli että hanki vähän hidastaa. Mutta väärässä oli, pistin tossua toisen eteen verkkaisessa tahdissa mamman yrittäessä hyssytellä ja hidastaa, jarrut oli hukassa ja vauhti vain kiihtyi. Tarjosin kaikkia liikkeitä mitkä osaan ja myös kaiken mitä en osaa. Pellolla mentiin vain 15 min etten kipeydy, ja mentiin sitten tuohon pihatielle kävelemään. Tai se oli suunnitelma. Kävelemään? Hah! Menomatka menikin käynnin tapaisessa askellajissa, mutta paluumatka meni sivuttain askellajissa joka muistutti passagen ja piaffin välistä sekasöhellystä. Häntä oli tietenkin pystyssä kuten myös pää, joten en usko että Kyra Kyrklund olisi kovin kummoista numeroa antanut meidän suorituksesta. Ehkä joku bonus tuosta viuhkahännästä? Mamma tuli selästä alas ja toivoi minun olevan rauhallisempi kun kävelee vierellä. Hih, samanlaista kylkimyyryä mentiin joka tapauksessa.

Seuraavana päivänä mamma kaarsi pihaan traikku perässä. Vanhukset ja minä vallan innostuttiin, Poonesetäkin oli ihan pölö. Traikusta asteli tumma mies, joka hävisi talliin. Täh... Mamma haki minut sisälle, Poonesetän pöllöys oli jo tarttunut joten ravasin sisälle talliin (mikä onkin suoritus sinänsä koska tallin ovi on ihan pikkiriikkinen). Tallissa oli tumman miehen lisäksi mamman ystävä, olivat siis suunnitelleet maastolenkkiä ja mamma haki ystävänsä hevosineen seuraksi naapurikylästä. Ilmeisesti olen tällä hetkellä niin räjähdysaltis ettei mamma uskalla lähteä kanssani kahdestaan maastoon (tissiposki). Saatiin Carrero-miehen kanssa kamat niskaan ja lähdettiin maastoon. Käyntiä en osannut lainkaan joten edettiin ravin tapaisessa hölkässä. Mamma oli pukenut minulle norsujarrut, gramaanit, jotka kylläkin roikkuivat löysänä koko matkan, mamma kun ei gramaaneista tykkää eikä halua niitä käyttää. Teki ilmeisesti mamman olosta vähän turvallisemman. Otettiiin muutama ravipätkä, mamma yritti antaa lisää ohjaa että vähän rentoutuisin mutta vauhti vain kiihtyi joten se siitä. Laukka nousi aika näppärästi käynnistä mutta siinä se näppäryys sitten olikin. 'Pientä' kiihdyttelyä oli havaittavissa. Loppukäynnit menin kuitenkin suht pitkillä ohjilla ja ihan käynnissä, teki hyvää saada vähän päästellä. Muutenkin on ollut virikkeitä vähän enemmän, mamma on jumpannut minua päivittäin ja opin minä pussaamaankin! Mamma sano puspus ja kun hellästi kosken sen naamaa ylähuulella niin saan leipää! Poonesetäkin osaa tuon saman taidon mutta hänellä on vaikeuksia erottaa millon pitää pussata ja millon ei. :-)

Mamma on kuitenkin tyytyväinen että on virtaa ja että asiat kiinnostaa, en kiukuttele ja karvakin näyttää jo paljon paremmalta. Vapaan heinän ja 2 kuukauden sairasloman haittapuoli on tietenkin se että on vähän tuota ihraa kerääntynyt. Mamma sanoi ensin että olen läski (!!!) mutta pyysi sitten anteeksi ja totesi minun vain olevan hyvin syönyt ja terveen näköinen. Ja jospa tuo pieni heinämaha taas muuntuisi lihakseksi kun pääsen liikkumaan enemmän. Ensi viikolla kun koittaa kotimatka.

Joulun odotusta

Elämä jatkuu täällä mummulassa. Mamma on viettänyt kanssamme kiitettävän paljon aikaa, vaikka onkin välillä käynyt töissä. Musteri autaa mummua tallihommissa ja mummu hoitaa meitä kuin omia lapsiaan. Mamma on hyvin kiitollinen heille kaikesta avusta!! Muffakin on pari kertaa eksynyt ottamaan meidät sisälle illalla, vähän epäilen muffaa mutta totun pikkuhiljaa. Olen lomaillut koko tämän reilu 3 viikkoa, lukuunottamatta kahta maastokävelyä, jotka teimme Poonesedän johtamana. Itse olen aika pöllö kun pääsen lenkille joten mamma ei vielä viitsi ottaa turhia riskejä lähtemällä maastoon ilman johtajaa ja mörönsyöttiä. Viimeksikin "pelkäsin" autoa ja näytin mammalle miten näppärästi kiipeän takajaloilleni ja teen puolikkaan piruetin... Mamma ei ollut iloinen. Hups.

Lääkkeeni olen ottanut 3 kertaa päivässä, tiedän jo että pitää sylkeä heinät suusta kun suuri valkoinen ruisku lähestyy. No, nyt on lääkekuuri jo loppu ja oireetkin on helpottaneet. Vähän ollaan Poonesedän kanssa kinasteltu, vaikka ruokaakin on vuorokauden ympäri. Muutama hokinraapaisu löytyy sieltä täältä mutta ne kuuluvat asiaan kun eletään laumassa, kuulemma. Luulen että Poonesetä on kade kun meitsi on niin kaunis! :-)

Mamma etsii uutta tallipaikkaa Turusta mutta taitavat olla aika kiven alla. Ainakin siltä vaikuttaa. Tai sitten mamma on vain liian tarkka. Oli miten oli, onneksi on olemassa mummula. Mamma ja isi lähtevät taas aurinkoon joten en näe heitä ainakaan 3 viikkoon. Luulen että mamma haluaisi tulla mutta kait sen on pakko välillä vähän isiäkin taputtaa. Hehheh.

Me täällä Pohojammaalla hiljennytään joulun viettoon. Minä ja mamma toivotamme kaikille lukijoille varsin Maukasta Joulua ja parempaa Uutta Vuotta!

24.12.2010. -25 astetta ja turpakarvat jäässä, molemmilla!